Pomerantsevin harharetket

"Good bye, Amerikka, oo-oo, missä en koskaan ole…" Saavun Amerikkaan, ja joku hyvin rikas amerikkalainen, oikea miljonääri, kutsuu minut kylään, "patiolle", jossa on paljon väkeä. Ja vastaanotto on minun kunniakseni — hän näet pitää minusta kovasti näyttelijänä. Miljonäärin päässä on cowboyhattu ylöskäännetyin lieroin, mutta valtava kuin sombrero. "Miten hän sitä oikein pitää?" ajattelin. Amerikkalainen sanoo minulle, että haluaisinko tutustua hänen ystäväänsä. Ystävä ilmestyy, katson — ja sehän on Schwarzenegger, Hummerin päällä ja paksu sikari suussa, "käsivarteni kokoinen". Kaiken kaikkiaan en pitänyt hänestä heti. Eikä hän vielä puhu venäjää, puhuu korostuksella englantia, jota minä muuten en osaa lainkaan. Ja pääasia, hän ei aavista, että hänen edessään seisoo "Suuri venäläinen näyttelijä", ja patio on muuten minun kunniakseni! Miljonääri kysyy: "Viktor, miksi olet noin surullinen?" Ja silloin ylhäältä, tyhjästä, roikahti alas Rogozhkinin ovela naama, kuin Begemot-kissa romaanista "Saatana saapuu Moskovaan": "Viktor on surullinen, koska katso kuinka monta autoa sinulla on, ja Viktorilla vain yksi, ja sekin varastettiin äskettäin." "Älä murehdi, Vik-tor," sanoo miljonääri korostuksella, "Valitse mikä auto haluat?" Tietysti ujostelin ja sanon: "Ei tarvitse, amerikkalainen, anna olla." Ja silloin taas ylhäältä Rogozhkinin ääni: "Hän pitää kovasti tuosta Hummerista, jolla Schwarzenegger tuli." "Hummer niin Hummer," sanoo miljonääri, "Minulla on samanlainen tallissa. Ota, Viktor, lahjoitan." Kiitin häntä, mutta kieltäydyn yhä. Mutta silloin taas Rogozhkinin ääni: "Viktor kieltäytyy, koska ei tiedä, miten auton saisi Venäjälle." Amerikkalainen nauroi ja sanoo: "Ei hä-tää, minä jär-jestän! Kaikki on Okei!" Ja niin purjehdin valtavalla valtamerilaivalla, katsoin alas — henki melkein salpautui! Millainen korkeus, millainen kauneus! Mutta silloin, mitä ihmettä? Valtameren pärskeet lentävät ja lentävät Hummerini päälle! Alan pyyhkiä! Pyyhin ja pyyhin, mutta Hummer on aivan märkä, ja naamani on aivan märkä. Katson alas, eihän noin korkealla laivalla pärskeet voi yltää kannelle asti. Ja ymmärrän, ettei se ole pärskettä, se on kyyneleitä, seison siinä ja itken. Ja silloin taas ääni ylhäältä, mutta ei Rogozhkinin, vaan rikkaan amerikkalaisen: "Miksi sinä itket, Viktor?" Sain juuri suuni auki, kun Rogozhkin vastaa hänelle puolestani: "Hän itkee siksi, että kun ajatteli, kuinka paljon hänen pitää maksaa tullatakseen tämän Hummerin, ja kuinka paljon teistä tuollaisella moottoritilavuudella…" Tämän sanottuaan Rogozhkin haihtui… Heräsin. Missä Hummer? Mitä pötyä? Makaan aivan märkänä, ja naamalle tippuu jotain? Itkenkö tosiaan? Enpäs! Naapurit tulvivat taas, ja katosta valuu jo puroja. Juoksin selvittämään asiaa, palasin juuri… Puhelin soi! "Khy-khy! Haloo!" — Saša Rogozhkinin ääni. "Vitja, pääsetkö Amerikkaan?" Nipistin jopa itseäni ja sanon: "Pääsen! Mutta miksi?" "Kirjoitin sinulle roolin sarjaan "Ubojnaja sila" (Tappava voima), sinun Pomerantsevisi lähtee "Maailman kulkurien kongressiin"! Tule tänään studiolle, siellä jutellaan…" "O'key!" sanoin. Sellainen "uni toteen" tai… "I'll be back!"